Rai, Rai! dokumentti esitetään Rokumentti-festivaaleilla 11. - 12.11.2005 Joensuussa. Esityspaikkana elokuvateatteri Tapio. Tietoa Rokumentti festivaalista.
Ohjaus: sami Parkkinen, Jaakko Kilpiäinen, Suomi (2005)
Kesto: 58min.
Kotiteollisuus-yhtyeen velikullat Hynynen, Sinkkonen ja Hongisto ovat vuosien johdonmukaisella työllä tehneet äijäilystä - juopottelusta, kiroilusta ja tursotuksesta -tavaramerkkinsä. Joten mitä odottaa yhtyeestä kertovalta dokumentilta?
Aivan niin. Kossua lääkkeeksi, palan painikkeeksi yrttiviinaa, kaljaa
juhannusnuotiolla ja lonkeroa muuten vain. Keikkamatkalla Pietarissa sankarimme
lipovat kieliään paikallisen viinakaupan edessä ikkunaostoksilla.
Krapulan, tärinän ja nousuhumalan vuorosulun silaavat yhteinen hölmöily
ja keikkabussin alapäähuumori. Läpileikkaus yhden Suomen suosituimman
rockyhtyeen arkeen riistää viimeisetkin luulot rockelämän
glamourista.
Rai, Rai! on kaikesta höröttelystään huolimatta pohjavireeltään vakavahko elokuva. Kuvat raakaa viinaa kittaavista turmiolan tommeista ovat karuja, rumia - surullisiakin. Kotiteollisuuden työmaat, Pohjanmaan tanssipaikat ja juhannusfestivaalit, näyttäytyvät mielipuolisina paikkoina, joita kiertäessään on varmasti vaikeaa pysyä järjissään.
Rockin kiertuedokumentteja väritetään usein kuvaamalla yhtyeen sisäisiä jännitteitä. Mikä sen parempaa kuin toisilleen turvat punaisina huutavat rocktähdet. Kotiteollisuus-leirissä sopu ei petä kertaakaan ja dokumentin perusteella kolmikon keskeistä henkeä voi kutsua veljeydeksi.
Näkökulma yhtyeeseen ja sitä ympäröivään
Suomeen on reaalimaailmaa raadollisempi, niin dokumentista kuin kyse onkin.
Pelkkä viinanjuonti ei vie ketään suomalaisen rockin huipulle
ja tanssilatojen absurdiuden vastapainoksi yhtye tiettävästi esiintyy
myös komeissa klubeissa järjissään olevalle yleisölle.
Toki viinasta saadaan irti oikeasti hauskoja hetkiä. Hongiston herääminen
juhannusaamuun ei ole lasten katseltavaa ja sama mies kunnostautuu ensiluokkaisesti
myös soittaessaan vaimolleen Venäjältä.
Musiikkia dokumentissa on vain nimellisesti ja haastattelijan penkissä hikoilevia
puhuvia päitä ei ensimmäistäkään.
Marko Sirviö
Kaleva 27.8.2005
- Tehtäisiinkö dokumenttielokuva?
- Mikä se on?
- Tietysti sitä että tehdään elokuva dokuista, mäntti!
- Ai jaa! No, tiedetäänkö me ketään dokuja?
- Ainakin muusikot on dokuja.
- Niin on! Ja niitten fanit kanssa.
En nyt voi vannoa, että se keskustelu meni täsmälleen noin.
Mutta juuri tuolta Sami Parkkisen ja Jaakko Kilpiäisen Kotiteollisuus-dokkari
Rai Rai! näyttää. Kotiteollisuus kännää, yleisö kännää ja
tunnelma on kuin tuntia ennen viimeiseen katkaisuhoitoon hakeutumista. Voi
vain kuvitella sitä älämölöä, mikä syntyisi,
jos bändi faneineen olisi vetänyt aivonsa tilttiin jollain muulla
aineella kuin valtion erityissuojelua nauttivalla alkoholilla.
Kotiteollisuus on mainio bändi, ja mahdotontahan näitä kavereita
olisi kuvata niin, ettei mitään miesten karusta karismasta ja syvästä sielunveljeydestä tallentuisi
filmille. Mutta nyt on tyydytty aivan liian vähään. On heiluttu
kameran kanssa bändin perässä, kuvattu kaikkea mikä vähänkin
liikahtaa tai hiukankin örähtää ja saatu aikaan ryhditön
raportti rockbändin arjesta.
Elokuvan ensi-ilta oli Oulun musiikkivideofestivaalilla elokuun lopussa. Sittemmin sen on voinut nähdä Nosturissa lokakuun alussa ja seuraavan kerran Rokumenttifestivaalilla Joensuussa 11. marraskuuta.
Soundi 10/05 Timo Kanerva
Oli viikon odotetun kliimaksin aika. Pullojen korkkausta, ja tuon nykypäivään kitara kädessä hypänneen Rokan johtaman trion kokeminen Nosturin kolkoissa tiloissa. Lämmittelynä keikkapaikalla toimisi lähtökohdiltaan mielenkiintoinen kiertuedokumentti. Olivathan sen ohjaajina, mm. Vieraan Sanomaa sekä Kultalusikan videot ohjanneet, Sami Parkkinen ja Jaakko Kilpiäinen. Pari kaveria kasaan, pohjat, ja kohti pelipaikkaa. Jo narikkaan saavuttaessa kuului yläilmoista Hynysen jylisevä ääni, vaikkei miestä missään näkynytkään, ei edes kaksiulotteisena. Hiukan varovaisena testasin, että kuulivatko muutkin läsnäolijat vastaavaa. Kuulivat. Myyttinen antisankari ei ollut vielä astunut kirjaimellisesti Jumalallisiin mittoihin, ei edes häiriintyneessä mielessäni.
Dokkari oli siis alkanut ja aulassa olijat pyrittiin pitämään
ajan tasalla juonen käänteistä. Porukkaa näytti olevan
ihan perkeleesti. Raivattuamme tiemme, edes jollain lailla näkemisen mahdollistavaan
paikkaan, pääsimme nauttimaan tuosta niin turkkalaisesta kotivideosta,
jossa kodin virkaa toimittivat keikkabussi, backstage ja hotellihuone. Parin
lähivuoden aikana kuvatuissa tapahtumissa punaisena lankana toimi tuo
meille kaikille niin rakas alkoholi. Katselin huuli pyöreänä valkokankaan
tragikoomista mökellystä, yrittäen saada selvää sanan
sieltä ja toisen täältä. Pojathan ovat oikeasti juoppoja.
Kuka milloinkin tuskaili darraisena sänkynsä reunalla kalsarit jalassa
ja purki ahdistunutta hämmennystään vallitsevasta tilanteesta.
Hauskaakin oli alapäähuumorin ja kepposten parissa, mutta dominoivana
tunnetilana kuvissa roikkui slaavilainen melankolia. Tuijotettiin tuskaisina
hotellihuoneen lattiaa, backstagen seinää tai haikeina synkkään
yöhön bussin ikkunan läpi. Pyrkimyksenä oli siis äärimmäinen
realismi, ja sitä kautta kiertue-elämän raadollisten kääntöpuolien
näyttäminen. No perkele, kyllähän sen pienemmälläkin
vinkumisella olisi tajunnut, ettei rock-tähden elämä pelkkää nousuhumalaa
ole. Matkalla käytiin Pietarissa ja välillä pysähdyttiin
kaiketi hartaan uskonnollisen Pohjanmaan lakeuksien teinihelvetissä, jossa
myös muutama yleisön edustaja oli onnistunut vetämään
naulan päähänsä, oikein kunnolla. Näin saatiin raapaistua
pintaa suomalaisuuden ytimestä, itsellemme nauraen. Loppupuolella nuotion ääressä tapahtunut
antikliimaksi ei jaksanut enää hymyilyttää, mutta kyllähän
se kieltämättä hyvin Kotiteollisuuden näköinen dokumentti
oli. Mieleen tuli Hynysen keikkapäiväkirjojen visualisointi, jonka
tarpeellisuuden voi kyseenalaistaa, mutta kohderyhmänähän ovatkin
yhtyeen hardcore-fanit, jotka imevät itseensä jokaisen mahdollisen
informaation pätkän kyseisestä bändistä, housut kostuen.
Heitä oli tupa täynnä ja näyttivät nauttivan jokaisesta
hetkestä.
Dokumentin jälkeen ohjaajapari kommentoi tekelettään. Onnistuin
välttämään kommenttien kuulemisen muun oheistoiminnan parissa
tiskillä. Tarvittiinko kyseiseen taideteokseen todellakin kaksi ohjaajaa,
vai oliko kyseessä vastaava toisistaan erottamaton parivaljakko kuten
Coen, Wachowski, Farrelly tai Hughes. Mutta perkele, nehän ovat kaikki
veljeksiä.
Markus Ristola / www.stalkermusic.com
Kotiteollisuuden dokumentin katsominen järkytti ensinäkemältä jopa
yhtyeen basistia.
Kotiteollisuuden basisti Janne Hongisto on nähnyt neljä kertaa Joensuun
rock-elokuvafestivaaleilla, Rokumentissakin esitettävän RAI RAI!-dokumentin.
Nyt siihen on jo silmä tottunut. Mitä sitä totuutta vääristelemään.
Kaikki mitä elokuvassa yhtyeestä näytetään on täyttä totta.
- Se kaikki on autenttista kuvaa. Mitään siinä ei ole näytelty.
Mutta eihän se meidän koko kuvamme ole. Se on vain tuntiin tiivistetty
kuva Kotiteollisuuden keikkaelämästä, Janne Hongisto sanoo.
Hongiston mukaan dokumentti on sellainen kuin on. Viihdyttävä kuva
erään rokkibändin keikkatouhuista. Joku vähemmän janoinen
tosin saattaa nähdä orkesterissa kosteusvaurioita, mutta liekö niitä.
- Dokumenttihan vaan todistaa sen, että viinanjuonti on aina hauskaa.
Kyllä tämä kuva katsomisen kestää. Ei minua ole koskaan
ylenpalttisesti hävettänyt meidän tekemisemme. Ihmisten silmissähän
meidän ryhmämme on aina ollut vähän juoppo ja huonosti
käyttäytyvä. Sitähän se meidän keikkaelämämme
todellisuudessa on, basisti vahvistaa.
Koko elämä, esimerkiksi se arkisempi kuva jää dokumentissa
vähemmälle, mitä nyt muusikot istuvat hetken kotona televisiota
katselemassa ja vaippaa vaihtamassa.
- Emme me sitä elämää kotiimme vie. Juuri sitä poikamaisuutta.
Kotiteollisuudelle siis maistuu keikkamatkalla miestä väkevämpi.
Se huhu pitää sittenkin paikkansa. Mummon kotitekoista viinimarjamehua
maistellaan vähemmän, jos ollenkaan Kotiteollisuus-yhtyeestä tehdyssä dokumentissa.
Bändi on elokuvassaan Pietarissa, Nummirockissa ja Kauhajoen Kasinolla.
Kuinka ollakaan, pullo on usein läsnä.
Joensuulaiset, Jaakko Kilpiäinen ja Sami Parkkinen, ovat tehneet Kotiteollisuudesta
tunnin mittaisen dokumentin.
Dokumentti sai alkunsa tavallaan vahingossa. Kilpiäinen ja Parkkinen olivat
nimittäin menossa alunperin vain kuvaamaan Pietarissa keväällä 2004
järjestettyä Metelli-festivaalia, jossa suomalaisista bändeistä oli
Kotiteollisuuden lisäksi matkalla mukana Mokoma ja Viikate.
- Reissun jälkeen tuli sitten mieleen, olisiko Kotiteollisuudessa jopa
omaksi dokumentikseen. Niin me sitten perehdyimme aiheeseen perusteellisemmin
ja teimme dokumentin, Jaakko Kilpiäinen kertoo.
Pietarissa Kotiteollisuutta kuvattiin dokumenttiin ensimmäisen kerran.
Varsinainen dokumentin kuvaaminen ja elokuvan tekeminen alkoi vasta kevään
2004 jälkeen.
- Lopullisessa dokumentissa Pietari-osuutta ei ole kuin muutama minuutti,
Kilpiäinen
sanoo.
Kilpiäinen ja Parkkinen alkoivat vierailla kameroineen entistä useammin
Kotiteollisuuden keikkamatkoilla. Kilpiäinen tosin oli mukana vain ensimmäisen
kesän, Parkkinen uurasti myös kuluneen kesän.
- Oli parempi kuin mukana oli vain yksi kamera. Se oli orkesterillekin parempi
vaihtoehto kuin se, että siellä on koko ajan kolmihenkinen kuvausryhmä.
Siinä on sekin etu, että kameran läsnäolo unohtuu bändiltä.
Ainakaan Janne Hongisto ei kovin paljon kiusaantunut, vaikka kameran silmä sojotti
toistuvasti päin naamaa.
- Asiaa helpotti se, että tekijät olivat minulle ennestään
tuttuja. Luotin siihen, mitä he olivat tekemässä, Hongisto toteaa.
Musiikilla on dokumentissa varsin pieni osuus.
- Ei tästä edes lähdetty tekemään musiikkidokkaria.
Musiikkia kyllä kuullaan, mutta ei esimerkiksi yhtään kokonaista
biisiä, Jaakko Kilpiäinen kertoo.
Miten oikean kuvan dokumentti Kotiteollisuudesta antaa, ohjaaja Jaakko Kilpiäinen?
- Saa siitä yhdenlaisen kuvan. Ei meillä ollut tarkoituskaan tehdä kaikesta
kertovaa dokumenttia. Ei sellainen ketään kiinnosta. On parasta valita
vain yksi pääteema ja pari sivuteemaa väljästi mukaan.
Siitä tulee kiinnostavampi.
Kotiteollisuus on Kilpiäiselle ja Parkkiselle ennestään tuttu
yhtye. He ovat tehneet bändille yhdessä kaksi musiikkivideota ja
Parkkinen vielä yksinään yhden.
- Bändin kanssa on ollut mukava työskennellä, vaikka tietyiltä osin
tämän dokumentin tekeminen oli aika raskasta puuhaa. Ei minua niin
hirveästi kiinnosta olla mukana keikkamatkoilla, Kilpiäinen sanoo.
Kotiteollisuuden taholta dokumenttia ei millään lailla sensuroitu.
- Ei ainakaan missään sensuurimielessä. Sieltä on poistettu
ainoastaan tylsyyttä. Ja onhan sinne pari kotikuvaa jopa lavastettukin,
Janne Hongisto paljastaa.
- Mutta ei niitä vaipanvaihtokuvia.
- Niin, kyllähän tämä dokumentti kertoo ihan muusta kuin
rocktähteydestä ja rockin gloriasta, Jaakko Kilpiäinen lisää.
Dokumenttia varten filmattiin 30 tuntia raakakuvaa. Siitä se lyhennettiin
ensin kolmeen tuntiin. Lopulliseen versioon jäi tunti.
RAI RAI! Rokumentissa teatterikeskus Tapiossa tänään lauantaina
12. marraskuuta kello 15.
Rokumentti
Joensuu
Hannu Jarva
Karjalalainen
Dokumenttielokuva Rai Rai! -dokumenttielokuva seuraa Kotiteollisuus-orkesterin
työtä ja elämää muutaman kuukauden aikana. Metodi
muistuttaa osallistuvaa havainnointia, ja aiheesta syntyy rehellistä ja
todentuntuista kuvaa.
Vaikka totuuselokuvan periaatteiden mukaisesti aineistosta ei ole rakennettu
draamallista kaarta, vaikuttaa tekijöiden sormeilu taustalla - lähinnä kohtauksissa,
jotka vaikuttavat järjestetyiltä.
Orkesteri kiertelee keikoilla ja pohdiskelee elämäänsä,
yleisöään ja yhteiskuntaa. Ja vaikka kerronta vaikuttaa arkiselta
ja sattumanvaraiselta kuvat ja kohtaukset on valittu ja rakennettu harkiten.
Keikkapaikoiksi on valittu ilmaisevia jopa symbolisia merkityksiä luovia
paikkoja. Kauhajoen kasino on ikiaikainen tangon ja junttikulttuurin tyyssija,
Suomen armeijan varuskunnassa kohtaa kaksi erilaista arvomaailmaa ja elämäntapaa,
esiintyminen pietarilaisella rokkiklubilla merkitsee kulttuurien kompleksista
kohtaamista.
Itse asiassa pietarilaisjaksossa ilmenee selkeimmin elokuvan kerrontametodi
ja näkyy toisen ohjaajan Sami Parkkisen Venäjän tuntemus ja
valokuvaajatausta. Ränsistynyt kaupunkimaisema yhdistyy rähjäiseen
ja rapulaiseen sielunmaisemaan ja panee miettimään millaisessa maailmassa
elämämme ja askareitamme toimitamme - ja mitä varten.
Elokuvassa on väkevää, miehekästä junttihuumoria,
mutta alakulo, murhemieli ja mielekkyyden epäilys ovat alati läsnä.
Syntyy vahva vaikutelma avoimuudesta ja rehellisyydestä.
Soittajat eivät ole enää mitään teinirokkareita eivätkä vastuuttomia
hurjastelijoita vaan perheenisiä ja aikuisia miehiä, joilla on vastuuta
myös muiden elämästä ja toimeentulosta - ja luultavasti
myös odotuksia ja toiveita tulevaisuuden suhteen.
Kyse on elämänvalinnoista, jotka käyvät yhä tietoisemmiksi.
Synty vaikutelma, että orkesterin menestymisestä ja suosiosta huolimatta
rokun elämä on jo antanut mitä sillä on annettavanaan.
Näin ei voi jatkua.
Rennosta, roisista ja rattoisasta pinnastaan huolimatta Rai Rai! pääsee
käsiksi rokkarin elämän ydinkysymyksiin.
Raimo Turunen
Karjalalainen
© rajaproduction 2005